|
Korttimatkalla maailman laidalle…
Hulda Ahonen (2008)
Kärsin kamalasta lentopelosta.
Tästä johtuen pyrin välttämään lentämistä, jos se vain mitenkään on mahdollista. Vaikka etäisyys Helsingistä Pekingiin on noin 8000 kilometriä, totesin Suelle, että jos naisjoukkueemme pääsee Kiinan älyolympialaisiin, niin sinne pitäisi mennä junalla. Myöskään Sue ei pahemmin välitä lentämisestä joten totesikin lähes miettimättä, että matkaaminen junalla olisi hienoa ja että näin ehdottomasti tehdään.
Siitä alkoi pitkä matkamme kohti älyolympialaisia. Joukkueemme päätti tehdä kaikkensa, jotta reissu onnistuisi. Harjoittelimme, karsimme, voitimme ja taas harjoittelimme. Toisinaan tuntui todella raskaalta kun peli ei partnerin kanssa tuntunut sujuvan.
Yksi asia, mikä minulle varmistui tämän parivuotisen matkan aikana, oli se, että bridge on ensisijaisesti joukkue- ja paripeli. Yksilö voi olla kuinka hyvä vaan, mutta se ei bridgessä riitä. On oltava hyvä partneri ja hyvä joukkuetoveri. Kilpaillessa se on välillä hankalaa. Ei ole helppoa kannustaa partneria, joka tekee virheen ratkaisevalla hetkellä (Pia tietää tämän liiankin hyvin). Harmistuminen on suuri. Toisen parin kehno esitys on vaikea niellä ilman typeriä kommentteja. Vaatii sitkeyttä ja aikaa saada joukkue toimimaan. Mielestäni me bridgenpelaajat olemme liian harvoin valmiita panostamaan siihen.
Välietappina matkallamme olivat Paun EM-kilpailut, joissa petyimme kaikki omaan suoritukseemme. Tunnelma oli valju. Työtä oli aivan hurjasti ja motivaatiota sai etsiä. Jatkoimme kuitenkin harjoittelua ja joidenkin menestyksekkäiden kilpailujen ja onnistumisen tunteiden jälkeen olikin jo aika lähteä. Lähtiessämme tuntui, ettemme olleet harjoitelleet lainkaan.
Minä ja Sue lähdimme tietysti koko joukon ensimmäisinä. Junamatka läpi Venäjän ja Mongolian kestäisi kahdeksan päivää ja olimme varautuneet parilla ylimääräisellä totuttautumispäivällä Pekingiin tulon jälkeen. Olimme varautuneet matkaan niin hyvin kuin vain pystyimme. Matkalaukkuihin oli sullottu kuppeja ja kippoja, lämpimiä vaatteita, kuppikuumaa ja nuudeleita. Jokaisella oli oma linkkuveitsi ja taskulamppu. Mukana oli myös iso kansiollinen vastustajien systeemilappuja. Meillähän olisi aikaa junassa käydä ne kaikki läpi, vaikka kahteen kertaan. Omat systeemiprujut ja tarjouslaatikko olivat myös sullottuina laukun taskuun.
Matka alkoi Helsingin rautatieasemalta saattajien kuivatessa kyyneleitään. Ero kestäisi lähes kuukauden, joten tunnelma oli sen mukainen. Matkaan lähdimme kolmen naisen voimin. Suen ja minun lisäkseni mukaan tuli paras ystäväni, bridgeä taitamaton eläinlääkäri, Merja.
Tolstoi- Juna kiidätti meidät läpi yön kohti Moskovaa. Aluksi olimme hieman järkyttyneitä. Tolstoin hytit, vaikka olivatkin A-luokkaa, eivät olleet kovin mukavat. Isot pakaasimme eivät mahtuneet mihinkään ja tilaa ei ollut nimeksikään. Minä majoituin miellyttävän venäläisnaisen kanssa ja tajusin heti ensimmäisen asian joka oli aivan toisin kuin olin luullut. Täällä ei todellakaan pärjännyt englannilla. Yhteiset hyttihetkemme olivat silti yllättävänkin puheliaita. Hän puhui venäjää ja ranskaa ja minä suomea,englantia, ja olematonta ranskaani.
Moskovan aamu oli kuulas ja kaunis. Raahasimme valtavat kapsäkkimme loputtomalta tuntuvan matkan viereiselle juna-asemalle. Etsimme kyrillisin kirjaimin tehdyistä opasteista tavaroillemme säilytyspaikkaa. Ihmisiä tungeksi joka paikassa.
Moskova on suuri kaupunki. Siellä on eduksi, jos sattuu ymmärtämään venäjää. Me emme tietenkään ymmärtäneet, mutta onneksi Merja oli sentään ollut kaukaa viisas ja opetellut kirjaimet ja auttavasti sanoja. Minun etuni oli se, että osaan lukea karttaa ja suunnistan hyvin. Suen hyvä puoli taas on se, että hän ei edes yritä tuppautua suunnistamaan ja pysyy visusti kyydissä. Moskovan tärkeimmät nähtävyydet ehti juuri ja juuri kiertää päivässä.
Illalla suuntasimme takaisin Jaroslavskin juna-asemalle. Onneksi olimme varanneet reilusti aikaa, sillä paikallisen ruokakaupan etsimiseen meni käsittämättömän kauan aikaa. Kaupassa hamstrasimme vielä entisten ostostemme lisäksi lisää ruokaa ja vettä. Ostoksemme painoivat kuin synti ja meidän täytyi jotenkin saada myös matkatavaramme säilytyksestä junalle.
Miksiköhän aina pakataan liikaa? En voi ymmärtää miten me saatoimme kuvitella syövämme kuudessa päivässä 80 pussikeittoa. Voisimme tietysti, jollei meillä olisi ollut varmuudeksi mukana myös nötköttiä, nuudeleita (20 pussia), juustoa, hedelmiä, leipää, mehuja, suklaata, tonnikalaa, puuroa (20 pussia) ja tietysti teetä ja kahvia. Tarkoituksemme oli syödä myös ravintolavaunussa. Hullujahan me olemme.
Uskomatonta sitkeyttä osoittaen saimme raahattua roinamme junaan. Tämä juna menisi Pekingiin asti. Hytit olivat Tolstoin jälkeen positiivinen yllätys. Laukkumme mahtuivat hyvin sänkyjen alle tehtyyn tilaan ja pedit olivat päällekkäin, jättäen hytin toiseen reunaan tilaa miellyttävälle nojatuolille. Isosta ikkunasta ei vielä näkynyt muuta kuin Moskovan valot pimenevässä yössä.
Tällä kertaa Sue sai meistä hyttiseurakseen uuden matkatoverin. Brittilady, freelancertoimittaja Jane James istui porukkaamme kuin valettu. Saattaa kyllä olla, että hänelle jäi suomalaisista hieman erikoiset muistot, mutta hauskaa meillä oli. Pekingissä hän jopa kutsui meidät illalliselle upeaan Hutong-kotiinsa.
Trans-Mongolian junassa on oma, hieman unettava tunnelmansa. Juna syö kiskoja vaivuttavan kolahtelun tahtiin ja maisema muuttuu hitaasti mutta varmasti. Ensimmäisten päivien kyräily kanssamatkustajien kanssa muuttuu tuttavuudeksi naapurien kanssa. Pysähdykset ovat kohokohtia, joita odotetaan. Aikataulut heittelevät kun ylitetään useita aikavyöhykkeitä. Junassa eletään Moskovan aikaa, vaikka on selvää, että kellonaika ja todellisuus eivät täsmää. Kaiken kukkuraksi Sue eli suomen aikaa, joten kukaan ei koskaan ollut aivanvarma mitä kello oli.
Kellonaika on sikäli tärkeä, että ravintola aukeaa Moskovanajan mukaisesti yhdeksältä ja jos aikoo saada kahvinsa ja mahdollisesti jotain muuta aamiaista kun pussikeiton tai nuudeleita, on ravintolassa syytä olla ajoissa.
Toinen asia, mikä minulle matkan aikana selvisi, oli että Venäjä on todella suuri maa. Se todellakin jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Hinteliä kapearunkoisia koivuja on Siperiassa silmänkantamattomiin. Uralin ylitettyämme tajusin, että olemme vasta alkumatkassa, vaikka olimmekin jo Aasian puolella.
Päivät kuluivat junan jyskyttäessä tasaisesti kilometrejä niellen. Bridgenpelaajia emme junasta löytäneet, mikä sinänsä oli yllätys, mutta pelikorttimme pääsivät kyllä käyttöön, kun Suen kanssa opetimme Merjan ja Janen pelaamaan lupausta. Kovin hyvätasoinen ei korttirinkimme kuitenkaan ollut. Merja ja Jane eivät ymmärtäneet minun ja Suen tarvetta analysoida jakoja ja mielellään vaan katsoivat mitä kortteja heidän eteensä ilmestyi. Kaiken pelaamisen jälkeen Merja vain totesi, ettei ollut tajunnut kuinka hyviä minä ja Sue olimme pelaamaan korttia. Mitähän hän ajatteli? Olimme kuitenkin menossa pelaamaan korttia älyolympialaisiin…
Jaoimme Suen kanssa vastustajien systeemilaput ja yritimme katsoa niitä läpi. Jotenkin vain ohikiitävä maisema, milloin joki, milloin ränsistynyt datža, käänsi katseemme pois tylsistä systeemilapuista. Oli matkasta bridgellistä hyötyäkin. Sekä Sue ja Raija, että minä ja Pia, pelaamme samaa sangisysteemiä. Se on jostain syystä ollut minulle erityisen hankala oppia. Onneksi Sue on hyvä opettaja. Hän teki minulle jakoja, joita sitten tarjosimme. Muistin ilokseni lähes kaikki mahdolliset sarjat, kunnes olimme jo miltei lopettamassa, kun eteeni tuli seuraavanlainen siirtosarja: 1NT-2H*siirto pataan-2S-3S*” Tämähän on systeemissämme vaatimus” muistelin. Sue tarjosi seuraavaksi neljä pataa ja jako vaikutti minusta selvältä. Kunnes Sue huomautti, että olin luvannut viiden kortin ristisivuvärin ja täyspelivaatimuksen. Kauhistuin… luin tarkkaan (taas) systeemimme sangiosion ja tapauksen jälkeen muistan varmasti, että ylävärisiirron jälkeen kolme pataalupaa aina viiden kortin ristin.
Pikkuhiljaa junan niellessä kiskoja alkoi maisema muuttua. Eräänä aamuna heräsimme auringonnousuun Baikalilla. Oikealla puolellamme näyttäytyi mahtava lumihuippuinen vuoristo ja vasemmalla puolellamme maailman syvin järvi vaaleanpunaisen auringon noustessa. Se oli aika huikaisevaa.
Kyseinen osa matkaa tehtiin Buriatian autonomisessa tasavallassa. En ollut koskaan kuullutkaan moisesta. Merjan poika oli tosin jo ennalta nähnyt tämänkin paikan, tosin hän oli nimennyt sen Absurdistaniaksi.Ilmeisesti häntä hieman arvelutti päästää äiti junalla toiselle puolelle maapalloa. Buriatian pääkaupunki Ulan Ude jäi taakse samalla kun maisemat muuttuivat täysin puuttomaksi heinikkoaavikoksi. Jännittävän, paljon paperientäyttöä sisältäneen rajanylityksen jälkeen, saavuimme Mongoliaan.
Mongolia oli matkan osista mielestäni vaikuttavin. Mongoliassa ei ole puita. Kumpuileva ruohoaava jatkuu silmän kantamattomiin. Laiduntavat eläinlaumat täplittävät näkymää paimentajiensa jurtta-asumusten lähistöillä. Ainoa, mikä on aidattua, on junarata.
Trans-Mongolian junassa on aina käytössä paikallinen ravintolavaunu, joten se vaihdetaan aina maan rajoilla. Meillekin jäi hieman epäselväksi mitä valuuttaa siellä milloinkin hyväksytään, mutta totesimme, että kaikki neljä, ruplat, eurot, dollarit ja jenit kävivät kaupaksi.
Junamme jyskytti hiljalleen ylöspäin kumpuilevia rinteitä Mongolian tasangolle. Kaikki odottivat Kobin autiomaata. Olimme jo nähneet auringonnousun Baikalilla ja matkan ehdoton must olisi nähdä myös auringonlasku Kobissa. Autiomaa sinällään ei ole kovin mielenkiintoinen. Hiekkaa ja tupasheinää on silmän kantamattomiin. Jotain eläinten luurankoja makasi radanvarressa suurien petolintujen tarkkaillessa maisemaa sähköpylväiden päistä. Se mikä junassa sai autiomaan tuntumaan todelta, oli hiekka.
Täydeltä terältä paistava aurinko lämmitti junamme vaunut läkähdyttäviksi ja avasimme tietysti käytävän ikkunan. Yhtäkkiä koko junavaunu oli täynnä hienoa hiekkapölyä. Kaikki vaunussa oli muuttunut harmaaksi. Ymmärrettävästi vaunuvahtimme, herttainen ja pitkä Kiinalaispoika, Simon, halusi sulkea kaikki ikkunat. Lohdutukseksi pidimme Merjan kanssa säilykehedelmäkutsut Suelle ja Janelle hytissämme. Jane tosin oli hyvällä tuulella muutenkin, voitettuaan vetomme siitä kuka näkee ensimmäisenä kameleita. Jane voitti itselleen toiseksiviimeisen Fazerin suomisuklaapatukkani.
Seuraavana yönä ylitimme jälleen yhden, ja nyt viimeisen, rajan. Olimme saapuneet Kiinaan.
Kiinassa kaikki oli viljeltyä ja järjestyksessä. Selvästi kotiinsa kaivannut Simon intoili käytävällä ja osoitteli eri paikkoja ja patisti minua valokuvaamaan kaikkea. Hänen mielestään missään ei olut yhtä kaunista. Onnistuimme jopa kuvaamaan Kiinan muurin joka seurasi matkaamme jonkin aikaa laakson laidalla.
Juna saapui Pekingiin noin kello kahdelta iltapäivällä.Vaikka matkan aikana olimme yrittäneet siistiytyä laavuaarissa kylmän veden turvin, olimme todella likaisia. Kaipasimme suihkuun ja syömään. Kahdeksanpäivän junamatka on myös varma tapa saada jalkansa turpoamaan. Likaisina, väsyneinä ja kävellen kuin norsut, ronttasimme tavaramme ulos junasta, josta oli tullut jo lähes koti.
Pekingiin saapuminen oli kokemus sinänsä. Ihmisiä oli jokapaikassa. Juna-asema oli piiritetty ihmisillä. Aluksi emme olleet päästä ulos, mutta ilmeisesti Kiinalaiset ovat tottuneet valtavaan ihmismassaan ympärillään ja jotenkin eteemme aukesi polku tuhansien ja taas tuhansien ihmisten joukon läpi. Maksettuamme aivan liian paljon pimeälle taksille (joka oli ainoa jonka löysimme), matkustettuamme sillä neljän kilometrin matkaa yli tunnin, pääsimme vihdoin hotellillemme. Se nautinto, jonka tuosta ensimmäisestä matkanjälkeisestä suihkuhetkestä sai, oli jo itsessään koko tuon matkanarvoinen.
Matka oli ohi ja itse koitos vasta edessä. Nautiskelimme Pekingin ruoista ja nähtävyyksistä vielä kolme päivää hotellista käsin, ennenkuin siirryimme olympiakylään ja rupesimme pelaamaan. Pelasimme alkusarjassalohkossa F, jossa oli 18 maata, jossa tavoitteemme oli päästä viiden parhaan joukkoon. Tiesimme tavoitteen erittäin kovaksi, mutta uskoimme, että se olisi mahdollinen.
Uskomatonta kyllä junassa vastaan tullut sangisarja tuli vastaan heti ensimmäisessä ottelussamme. Partnerini avasi 1NT(12-14) ja minulla oli kortit: ♠ A 9 ♥ K T 9 8 7 ♦ 7 ♣K Q T 9 5. Mietin mihin nämä riittäisivät. Vaikka partnerini oli avannut vain heikolla sangilla, oli korteissa mielestäni pelivoimaa, joten suunnittelin tarjoavani ensin siirron kahteen herttaan ja sitten tarjoavani kolme pataa näyttäen viidenkortin ristivärini. Usein oikea pelimme saattaisi olla jopa ristipeli. Tarjosin kaksi ruutua ja odottelin kelkkaa toiselta puolelta. Partnerini, kuten niin usein, pilasi kuitenkin suunnitelmani. Hän oli tarjonnut kolme herttaa kahden sijasta. Sopimuksemme mukaan se lupaa vähintään neljä herttakorttia, mutta vain minimivoiman.” Hmm… partnerillani (jonka mielestä 11 on usein 12 pistettä) ei varmasti ole enempää kuin 12 pistettä”. Mietin aikani ja päädyin positiivisena ajattelijana yrittämään slammia. Jos partnerillani olisi ristissä iso kuva, voisi 12 tikkiä järjestyä helpostikin. Tarjosin 3 pataa, joka oli cue-tarjous, johon partnerini ilahdutti minua neljän ristin cue-tarjouksella. Tietäen, ettei meillä ollut kovin paljon voimaa, päätin kuitenkin kysyä vielä ässien määrän.
Ässät riittivät ja tarjosin Pian kuuteen herttaan. Ruutuässäaloituksen jälkeen toivottelin tapani mukaan partnerilleni onnea ja totesin,että hän tarvitsisi sitä. Pia vain totesi hyväntuulisesti, että ei tämä mikään kovin huono slammi ole ja otti 12 tikkiä.
koko jako: ♠ K 8 7 6
♥ 5
♦ A K J T 9
♣ 8 4 3
♠ Q 5 ♠ A 9
♥ A Q 6 3 2 ♥K T 9 8 7
♦ 6 5 3 ♦ 7
♣ A 7 2 ♣ K Q T 9 5
♠ J T 4 3 2
♥ J 4
♦ Q 8 4 2
♣ J 6
Laskennassa joukkuetoverimme olivat iki-onnellisia, kun emme menettäneet imppejä jaossa, sillä he olivat kilpailleet sarjassa ja täydeksi yllätyksekseen ajaneet vastustajansa kuuteen herttaan, tarjoamalla viisi pataa viiden hertan päälle. Ensimmäinen ottelumme päättyi lupaavasti 19-11 Tanskaa vastaan.
Alkusarjan edetessä huomasimme kuitenkin taistelevamme kärkisijoista. Loppujen lopuksi kohtasimme viimeisenä maana kotimaa Kiinan nimivahvan joukkueen. Varmistimme lohkovoittomme voitolla Kiinasta numeroin 24-6.
Se tuntui uskomattomalta. Joukkueemme ilmeet olivat sellaisen varauksettoman ilon ja tunteen valtaamat, etten usko sellaista enää koskaan näkeväni. Valitettavasti hyvä vireemme ei enää riittänyt ensimmäistä pudotuspeliä pidemmälle ja putosimme Turkkia vastaan. Tunteet olivat nyt päinvastaiset. Nälkä, kun kasvaa syödessä.
Minulla on lentopelko. Takaisin joutuisin kuitenkin lentämään ja vieläpä yksin, kun Suen koti-ikävä kasvoi niin suureksi, että hän hankki uudet lentoliput ja lähti kotiin jo suunniteltua aiemmin. Onneksi Bridgeä pelataan kaikkialla. Lentokentällä totesin, että rakkaan naapurimaamme, Viron joukkue oli palailemassa kotiin. He lensivät Helsingin kautta. En joutunutkaan lentämään yksin.
Parasta tässäkin matkassa oli kuitenkin kotiinpaluu. Kuten Simonin, niin minunkin mielestäni kotimaa on kaikkein kaunein.
|